Terveisiä terveyskeskuksesta

Täällä sitä ollaan, kotiuduttu tk:sta ja harjoittelu on ohi. Tänään on menossa tentin jälkeinen masennus, mutta kyllä sekin kohta unohtuu muiden juttujen alle. Juurikin tuon neuroanatomian tenttiin lukemisen takia kirjoittelen vasta näin myöhään. Ei mennyt kyllä ihan putkeen tuo homma. Muuten ei haittaisi, kunhan nyt läpi menee, mutta nyt kun on kova kilpailu dissektiokurssille niin tuntuu että joka pisteellä olisi väliä. Mulla kun ainakin ennen tätä päivää oli hyvät mahikset olla 40 parhaan joukossa. Mutta what ever, se siitä potemisesta!
Oli puhe siis viime viikon tk-jaksosta. Kavereilta on kuulunut jonkin verran kokemuksia kanssa, jotkut on päässyt näkemään enemmän toimintaa ja jotkut vähemmän. Tarkoituksena oli tietenkin saada vähän vilkaisua että mitä siellä terveyskeskuksessa tapahtuu ja seurata potilaan kohtaamista ja vuorovaikutusta. Koska harjoittelu kuuluu kansanterveys ja moniammatillinen yhteistyö -kurssiin, moniammatilliseen yhteistyöhön sitten tutustuttiin. Koko ajan ei nimittäin roikuttu lääkärien perässä, vaan ohjaajina oli myös sairaanhoitajia. Harjoittelu sai heräämään joitain ajatuksia, jotka ovat aivan itsestään selviä (?) mutta jostain syystä en ollut niitä ennen tarkemmin pähkäillyt.

Ei mitään ihmeparantamista. Monesti vastaanotolta lähdettiin silleen että no joo seuraillaan. Kuvio ei mene niin että tullaan lääkärille ja kerrotaan mikä vaivaa, lääkäri siinä miettii pari minuuttia ja sitten keksii hoidon jolla tämä ihminen parantuu lopullisesti. Varsinkin se parantuminen. Näin potilaita, joille määrätty hoito ei parantanut edellisiä, mutta ehkäisi tulevia vaivoja. Potilaita, joiden tulosyylle ei voinut tehdä mitään. Potilaita, joiden oireisiin ei voinut varmasti tietää syytä. Niitä, joita testataan taudin selvittämiseksi ja niitä, joilta testataan onko hoidosta yhtään iloa. Sitten kun kontrollikäynnit laitetaan vaikka kuukausien päähän, pitää muutoksien näkemisessä olla melko kärsivällinen. Ja vaikka sitten parantuukin, se ei välttämättä tarkoita että ihminen on täysin kunnossa ja brand new vaan että asia ei enää haittaa arkielämää. Että pärjäillään. Ei sillä että olisin ajatellutkaan toisin, mutta huomasin jälleen kerran, että kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan  tietää.

Raskauden jatkaminen tai keskeyttäminen ei ole mikään simppeli juttu. Jos tuleva äiti on epävarma siitä, haluaako pitää lapsen vai ei, ei ole oikein tuputtaa mitään näkökulmaa tai pakottaa päätöstä minun omien toiveiden suuntaan. Hyvänen aika kyseessähän on iso asia joka hetkauttaa elämää riippumatta kumpaan suuntaan lähdetään. Lääkärinhän pitää suojella elämää ja itse olen abortin tekemistä vastaan. Mutta jos kuvitteellisen potilaan elämä menisi ihan uusiksi, vanhemmille ei voi kertoa, lapsen isä on sokissa tai uhkaa häipyä vauvan takia, tai mitä tahansa ahdistavaa jota ei toivoisi omalle kohdalle, ei tunnu sopivalta käskeä pitämään lasta. Hmm, on asiassa monta puolta.

Elintavoilla on oikeasti väliä. Nuorena ja uhmakkaana varoitukset huonojen elintapojen vaaroista eivät tunnu ollenkaan todellisilta. Joo, ne vaivat ovat jossain tulevaisuudessa, siis aivan toisessa ulottuvuudessa. Ennenkin ryypätty kevyesti viikko putkeen. Oon liikkumattakin laiha. Tosiurheilijat syö mäkissä. Ja kyllä kaikki tietävät, että maksakirroosi ja keuhkosyöpä ja diabetes sydäninfarkti bla bla bla. Ne tulee joillekkin muille. Mutta ei, ne on oikeita kansantauteja ja niitä esiintyy paljon. Kun pääsee katsomaan mitä elintavat voi aiheuttaa pitkällä aikavälillä niin pitäisi hoksata että kyllä ne vaikuttaa johonkin. Tämä ei ole sitten saarna kenellekkään muulle kuin mulle.

Saavuin kaupunkiin jo sunnuntaina illalla. Yks perheystävä haki mut asemalta ja syötiin niiden kotona pizzat, sitten saattelivat päivystyksen kautta kämpille. Maanantaiaamuna oli hirveän jännää nousta vieraassa asunnossa ja valmistautua ensimmäiseen päivään. Haha, kivaa olla näin fiiliksissä ihan pikkuasioista.. Esimerkiksi just siitä valkosen takin pukemisesta. Ei tiedetty pukukoodista mitään mutta tarkkailtiin ympäristöä ja katsottiin että melkein kaikki lääkärit pitivät takkia auki, ja otettiin siitä mallia. Olin varmaan aika tyhmän näköinen, pieni tyttö saapastelemassa käytäviä liian pitkä takki liehuen. Omasta mielestäni käyttäydyin kuitenkin oikein sopivasti potilaiden läsnäollessa, kyselin lääkäriltä monenlaisia asioita ja tulin juttuun muunkin henkilökunnan kanssa. Ei kai siinä kummempia.