Mää inhoan lukea postauksia pääsykokeisiin valmistautumisesta. Se on ahdistavaa, ne kirjoittajat on yleensä stressaantuneisuuden aallonharjalla ja koko homma tuo mieleen oman epävarmuuden viime keväänä. Kun oli pakko lukea vaikkei halunnut. Oli pakko olla parempi kuin kaikki muut. Ja miettiä, että mitä sitten jos ei sisään pääsekkään. Miten sitä jaksaa taas uudestaan puristaa itsestään sen valtavan energiamäärän, jonka lukeminen vaatii. Hyi elämä.
Muistan kun istuin kirjaston lukusalissa ja datailin kännykällä joskus puolikin tuntia, koska ei ihan millään jaksanut. Sitten oli päiviä, kun sai 100 sivua luettua tuosta vain ja uutta jännää tietoa jäi päähän ja ajattelin että jes, ihanaa tietää asioita!
Varsinkin viimeiset kaksi viikkoa olivat täyttä vuoristorataa. Sellaisia 'kyllä tää hyvin menee' -päiviä ja sitten niitä kun tuntui, että pää on täynnä sumua ja oon unohtanut ihan kaiken. Kun kuitenkin tietää ettei viimeisillä parilla viikolla ole tiedon kannalta mitään merkitystä, sillä se työ on pitänyt tehdä paljon aikaisemmin. Viimeiset päivät on vaan sitä että saa itselle mukavan olon ja mahdollisimman hyvän henkisen voinnin koepäivää varten.
Joskus kesken lukemisen nousin ja menin itkemään että eiiii en halua! Äiti kannusti sanomalla että nyt luet niin sitten ei tarvi enään ikinä. Ja sitten palasin takaisin mun sohvalle ja otin kirjan käteen. Äiti oli oikeassa. Ei mun tarvi enää ikinä lukea lääkiksen pääsykokeeseen
Ohi on.
Tulen kirjoittamaan ihan oikeankin postauksen (tai pari) aiheesta. Nyt oli pakko sanoa tästä jotain lyhyesti, kun eksyin lukemaan muutamia viime touko-kesäkuuhun ajoittuneita blogikirjoituksia. En koskaan lukenut lääkikseen valmistautumis -blogeja. Toiset olisi kuitenkin lukenut ihan eri tavalla kuin minä ja siitä olisi tullut turhaa ahdistusta. Ja siihen olisi kulunut lukuaikaa.
Sen sijaan luin lääkisblogeja. Eli niiden ihmisten, jotka olivat siellä jo sisällä, kirjoittamia juttuja. Keräilin niistä motivaatiota ja pääsykoevinkkejä. Tuonne minäkin haluan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti