Kuulumisia

Hei täältä sängyn pohjalta, missä vielä muutama päivä sitten odottelin hidasta kuolemaa. Yleensä sairastuminen on aika lamauttavaa mutta nyt oon saanut vähän rauhoittua ja tehdä hommia kunnolla. Koulu loppui viime viikolla ja syksyä on jäljellä enää ylihuominen anatomian lopputentti. Harmi vain että mun opiskeluinto laski heti kun varsinainen koulussakäynti väheni. Vaikka tämä lukeminen onkin vähän heikko esitys, tuntuu silti että kyllä mää osaan anatomiaa jopa ihan ookoosti. Oon kahlannut matskuja sivu kerrallaan ja enää loppukiri jäljellä ja sitten pääsee lomailemaan. Kaiken sen lusmuilun aikana oon kuitenkin saanut aikaan monenlaista muuta tärkeää:

Kävin ostamassa huonekaluja ja tavaroita mun uuteen omaan kämppääni. Pääsen kohta muuttamaan täältä maalta lähemmäs kaupunkia, koulua ja kavereita. Varmasti on ihan oma hommansa kulkea kun ei ole enää autoa käytettävissä, mutta säästyn monelta harmaalta hiukselta kun koulumatka ja kyydin odottelu vähenee.

Pikkujoulukausi alkaa olla onnistuneesti ohi. Vietimme kaveriporukan kanssa juhlia ihan pitkän kaavan mukaan hienoissa vaatteissa ja pöytä täynnä jouluherkkuja. Ystäväpiiri oli pitkästä aikaa koossa, mutta tuntui kuin aikaa ei olisi kulunut yhtään. Erityisen hienoa oli pelien ja jutteluiden lisäksi kokoontua laulamaan kauneimpia joululauluja.
Myös lääkiksen joulujuhlat sujuivat melkein mallikkaasti. Porukka oli hienona "risteilyllä" kiltatalolla ja näkyipä paikalla myös meidän suosikkiopettajia. Oli hirveän hauskaa jutella kamujen kanssa ja tanssia.
Kolmannet oli seurakunnan joulujuhla, josta jäi vähän väsynyt fiilis, sillä olin melkein koko ajan keittiöhommissa. Kävin silti katsomassa lasten esittämän joulukuvaelman ja joululaulun. Siinä oli sydän sulaa! Varsinkin mun pieni veljeni joka oli kaikista ihanin enkelilapsi.
Millään muulla tavalla mulla ei sitten olekaan ollut joulufiilis. Oon vain keskittynyt opiskeluun ja yleiseen hengailuun. Jospa se tämän viikon jälkeen tulisi ja voisi upota siihen ihanaan joulun tunnelmaan.

Opiskelua vältelläkseni mulla on paha tapa katsoa telkkarisarjoja. Kun maailman paras sarja Whitecollar loppui Netflixistä, vuoron sai Syke. Normaalisti jo sanat "kotimainen draamasarja" alkavat ällöttää, mutta ei tuo nyt niin hirveää ole. Oon toki lukenut kritiikkiä ja joo no, en ole aivan samaa mieltä sillä kyse on silti tv-sarjasta. Suurimmat juonenkäänteet näyttää kuitenkin pyörivän sairaalatoiminnan sijaan itse hoitajattarien rakkauselämän ympärillä. Ensimmäinen jakso katsottiin vitsinä samaa alaa opiskelevan kaverini kanssa, muutaman viikon päästä kulutin useamman tunnin katsoessani kaikki jaksot ja nyt uusia jaksoja jo melkein odottaa innolla. Draamaa yleensä revitään ihmisten onnettomista kohtaloista, ja välillä voin katsoa sarjaa ja lohduttaa itseäni tyytyväisenä, ettei mun tarvi olla samoissa tilanteissa.

Lisäksi oon ilmeisesti saanut innostettua mun kavereita pääsykoeurakassa. Juteltiin tuossa joku aika sitten ja kerroin tavallisista kouluviikoista ja kaikesta mitä tiesin tulevista opinnoista eli en siis paljoa. En mää mielestäni mitään ihmeellistä sanonut mutta myöhemmin sain kuulla, että olin muuttanut niiden mielet, pojat ei aiokkaan pyrkiä lääkikseen vaan mennä lääkikseen! Noh, onnea heille siihen.

Kuvituksena joulun odotusta weheartitistä.

I'm a Birthday Girl in a Birthday World

Minäpä kerron miksi oli mukava täyttää vuosia. Etten oo niin räikeästi nuori ja ettei tarvi kuulla 2-4 vuotta vanhemmilta että Voooi miten sää oot niin nuori, Miten sää oot vasta 18, Miten sää nyt jo opiskelet?!?!? Duh, koska oon niin nero. Ei, oikeesti mua vähän nolotti joka kerta sanoa että oon kaheksantoista. Mähän olen ihan babyface ja yhdistettynä vielä 155 sentin mittaan niin ei ihme, ettei kaikki arvaisi mua aikuiseksi. Voi, mitä uskottavuusongelmia mulla tuleekaan nuorena valmistuneena olemaan! "Häh, tuo penskako minua on hoitamassa?"

Sitähän jännitin kovasti ennen koulun alkua. (Mitäpä en ois jännittänyt...) Kun olen koulussa ainakin yksi nuorimmista. Tottakai siellä on paljon ekan kerran pääsijöitä, mutta välissä saattaa olla esim armeijavuosi. Suurin osa porukkaa on varmaan 20v, mutta jo meidän pienryhmässä 40 prosenttia on yli kolmekymppisiä. Eipä siinä mitään, ihan hyvin ollaan kavereita ja jutellaan asioista tasavertaisina. Ja se on tosi jees. Yliopisto näyttäis olleen mulle ikään kuin hyppy nuorten aikuisten maailmaan. Erittäin positiivinen hyppy. Sellainen maailma, jossa tullaan toimeen keskenään. Eikä tämä ole vain yliopistossa, vaan vaikkapa treeneissä olen melkein joka kerta tutustunut uuteen mukavaan tyyppiin ja käytännössä jutellut koko tunnin ventovieraan ihmisen kanssa.
Toisaalta taas olen verrattain kokematon elämässä ylipäätään. Koulukaverini ovat ehtineet vaihtaa opiskelupaikkaa, perustaa perhettä, laittaa kotia, jopa tehdä pitkää työuraa. Minä taas en tiedä paljonkaan vaikkapa omillaan asumisesta. Esimerkiksi tänä viikonloppuna osoitin tietämättömyyttäni sellaisesta perusasiasta (?) kuin että mihin Oulussa kannattaa mennä bisselle. No ei se mitään, mulla on paljon aikaa kokea ihania ja inhottavia juttuja ja oppia, miten ruokkia oma perhe tai valita paras sähkösopimus yms yms. (Haha, mun käsitys aikuisuudesta on vaan laskujen maksamista xD)

Ekaluokasta asti en ole mitään muuta tehnyt kuin käynyt koulua. Suoraan lukiosta yliopistoon ja kuuden vuoden päästä töihin ja siinä sitä sitten ollaan ja pysytään. Eräs hyvä ystäväni teki muutaman kuukauden töitä ja lähti juuri kuukaudeksi Indonesiaan surffaamaan. Eikö se juuri nyt kannattaisi ottaa ja lähteä kun vielä pystyy, eikä ole miestä/lapsia/työpaikkaa/kissaa/koiraa pitämässä paikoillaan!? Oliko se nyt fiksua jäädä koto-Suomeen nenä kiinni kirjaan? Vai olisiko pitänyt pitää välivuosi, ansaita vähän rahaa tai lähteä maailmalle seikkailemaan?

En tiedä, olisiko se pari vuotta tässä välissä tehnyt kamalasti ihmeitä. Luultavasti on ihan sama, valmistunko kun olen 26 vai 28. Kypsyys kun ei välttämättä tule puhtaasti ikävuosista vaan ihan muistakin jutuista. Ja lääketieteen tasolla kurssikaverini ovat aivan yhtä untuvikkoja kuin minä. Kyllä mää koen, että tuun selviämään ihan tarpeeksi hyvin.

Noniin, se siitä pohdinnasta. Toinen syy miks on mukava täyttää vuosia, on se että saa pitää juhlat! En järkännyt mitään megabileitä, kutsuin vain tyttökaverit kahville. Oon perinyt äidiltä sen ajatuksen että ruoka tekee juhlat, ja taitaapa se idea olla myös isän puolen sukulaisilla, siitä siis ruokakuvat. Mulla on kai maine ihan hyvänä leipurina niin halusin päästä näyttämään kykyjäni ja leivoin aika montaa sorttia.;) Alkuviikosta yks mun sukulaispariskunta tarjos sushi-illallisen, ja se oli niin hyvää! Sitten käytiin katsomassa kaupunginteatterissa Poika Mancini -niminen musiikkinäytelmä. Juoni oli oikein mukaansatempaava ja päähekilö tosi hyvännäköinen, eikä elävä musiikkikaan ollut hullumpaa, voin suositella. Illasta syötiin suklaakakkua olohuoneen matolla ja katsottiin Vain Elämää -tallennuksia. Seuraavan päivän 8-kouluaamu ei liikaa houkutellut.

Lauantaina tyttöset tuli kylään. Juotiin kahvit ja syötiin mahat täyteen kakkua ja muita herkkuja ja rupateltiin maailman menosta ja elämästä yleensä. Yritys oli lähteä jatkoille mutta sopivaa paikkaa ei löytynyt ja pyörimme vain ympäriinsä.
Varsinaisena päivänä äiti oli käynyt hakemassa omenahyvekakkua ja keitti kahvit. Oli tosi mukava juhlia vanhempien ja muksujen kanssa, vaikka vain ihan pienesti. Ihana pikkusiskoni oli myös leiponut mulle laatikollisen muffinsseja. 

Kulunut vuosi tuntui välillä surkeimmalta ikinä, mutta onneksi tapahtui myös monia mielettömän hyviä asioita, niin että plussan puolelle jäätiin ja reilusti! Sitten vain katsomaan, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.

-A

Terveisiä terveyskeskuksesta

Täällä sitä ollaan, kotiuduttu tk:sta ja harjoittelu on ohi. Tänään on menossa tentin jälkeinen masennus, mutta kyllä sekin kohta unohtuu muiden juttujen alle. Juurikin tuon neuroanatomian tenttiin lukemisen takia kirjoittelen vasta näin myöhään. Ei mennyt kyllä ihan putkeen tuo homma. Muuten ei haittaisi, kunhan nyt läpi menee, mutta nyt kun on kova kilpailu dissektiokurssille niin tuntuu että joka pisteellä olisi väliä. Mulla kun ainakin ennen tätä päivää oli hyvät mahikset olla 40 parhaan joukossa. Mutta what ever, se siitä potemisesta!
Oli puhe siis viime viikon tk-jaksosta. Kavereilta on kuulunut jonkin verran kokemuksia kanssa, jotkut on päässyt näkemään enemmän toimintaa ja jotkut vähemmän. Tarkoituksena oli tietenkin saada vähän vilkaisua että mitä siellä terveyskeskuksessa tapahtuu ja seurata potilaan kohtaamista ja vuorovaikutusta. Koska harjoittelu kuuluu kansanterveys ja moniammatillinen yhteistyö -kurssiin, moniammatilliseen yhteistyöhön sitten tutustuttiin. Koko ajan ei nimittäin roikuttu lääkärien perässä, vaan ohjaajina oli myös sairaanhoitajia. Harjoittelu sai heräämään joitain ajatuksia, jotka ovat aivan itsestään selviä (?) mutta jostain syystä en ollut niitä ennen tarkemmin pähkäillyt.

Ei mitään ihmeparantamista. Monesti vastaanotolta lähdettiin silleen että no joo seuraillaan. Kuvio ei mene niin että tullaan lääkärille ja kerrotaan mikä vaivaa, lääkäri siinä miettii pari minuuttia ja sitten keksii hoidon jolla tämä ihminen parantuu lopullisesti. Varsinkin se parantuminen. Näin potilaita, joille määrätty hoito ei parantanut edellisiä, mutta ehkäisi tulevia vaivoja. Potilaita, joiden tulosyylle ei voinut tehdä mitään. Potilaita, joiden oireisiin ei voinut varmasti tietää syytä. Niitä, joita testataan taudin selvittämiseksi ja niitä, joilta testataan onko hoidosta yhtään iloa. Sitten kun kontrollikäynnit laitetaan vaikka kuukausien päähän, pitää muutoksien näkemisessä olla melko kärsivällinen. Ja vaikka sitten parantuukin, se ei välttämättä tarkoita että ihminen on täysin kunnossa ja brand new vaan että asia ei enää haittaa arkielämää. Että pärjäillään. Ei sillä että olisin ajatellutkaan toisin, mutta huomasin jälleen kerran, että kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan  tietää.

Raskauden jatkaminen tai keskeyttäminen ei ole mikään simppeli juttu. Jos tuleva äiti on epävarma siitä, haluaako pitää lapsen vai ei, ei ole oikein tuputtaa mitään näkökulmaa tai pakottaa päätöstä minun omien toiveiden suuntaan. Hyvänen aika kyseessähän on iso asia joka hetkauttaa elämää riippumatta kumpaan suuntaan lähdetään. Lääkärinhän pitää suojella elämää ja itse olen abortin tekemistä vastaan. Mutta jos kuvitteellisen potilaan elämä menisi ihan uusiksi, vanhemmille ei voi kertoa, lapsen isä on sokissa tai uhkaa häipyä vauvan takia, tai mitä tahansa ahdistavaa jota ei toivoisi omalle kohdalle, ei tunnu sopivalta käskeä pitämään lasta. Hmm, on asiassa monta puolta.

Elintavoilla on oikeasti väliä. Nuorena ja uhmakkaana varoitukset huonojen elintapojen vaaroista eivät tunnu ollenkaan todellisilta. Joo, ne vaivat ovat jossain tulevaisuudessa, siis aivan toisessa ulottuvuudessa. Ennenkin ryypätty kevyesti viikko putkeen. Oon liikkumattakin laiha. Tosiurheilijat syö mäkissä. Ja kyllä kaikki tietävät, että maksakirroosi ja keuhkosyöpä ja diabetes sydäninfarkti bla bla bla. Ne tulee joillekkin muille. Mutta ei, ne on oikeita kansantauteja ja niitä esiintyy paljon. Kun pääsee katsomaan mitä elintavat voi aiheuttaa pitkällä aikavälillä niin pitäisi hoksata että kyllä ne vaikuttaa johonkin. Tämä ei ole sitten saarna kenellekkään muulle kuin mulle.

Saavuin kaupunkiin jo sunnuntaina illalla. Yks perheystävä haki mut asemalta ja syötiin niiden kotona pizzat, sitten saattelivat päivystyksen kautta kämpille. Maanantaiaamuna oli hirveän jännää nousta vieraassa asunnossa ja valmistautua ensimmäiseen päivään. Haha, kivaa olla näin fiiliksissä ihan pikkuasioista.. Esimerkiksi just siitä valkosen takin pukemisesta. Ei tiedetty pukukoodista mitään mutta tarkkailtiin ympäristöä ja katsottiin että melkein kaikki lääkärit pitivät takkia auki, ja otettiin siitä mallia. Olin varmaan aika tyhmän näköinen, pieni tyttö saapastelemassa käytäviä liian pitkä takki liehuen. Omasta mielestäni käyttäydyin kuitenkin oikein sopivasti potilaiden läsnäollessa, kyselin lääkäriltä monenlaisia asioita ja tulin juttuun muunkin henkilökunnan kanssa. Ei kai siinä kummempia.

Projekti

Olet mitä syöt. Aamupala on päivän tärkein ateria. Painonhallinta on 80% oikean ruokavalion noudattamista. Kuulostaako tutulta?

Kävin launataina syömässä mäkkärissä. Seuraavana aamuna tuntui kuin olisi ollut kova, rasvainen möykky mahassa. Yäk, ei ikinä enää, ajattelin.

Mulla on ongelmia syömisessä. On ollut jo vaikka kuinka kauan. Lukiossa pidettiin ruokapäiväkirjaa ja eipä näyttänyt kauniilta sekään. Syön liian vähän oikeaa ruokaa ja ihan liian paljon karkkia. Oon suorastaan karkkiriippuvainen. Siihen sitten menee terveys ja rahat. Oon puolustellut sillä, että oon allerginen melkein kaikille hedelmille ja vihanneksille, mutta ei vaihtoehtojen löytäminen oikeasti niin vaikeaa ole. Tein vielä varmemmaksi vakuudeksi tämän testin, ja tuloksena sanottiin: "noudatat ravitsemussuosituksia heikosti!" Ennen kuin kerron aikeistani muuttaa tapojani, laitan tähän ruokapäiväkirjan joltain edelliseltä viikolta.

Maanantai
aamupala: -
lounas: hernekeittoa
välipala: maitokahvia, 317g karkkia, 2 nektariinia
päivällinen: pizzaa, maitoa
iltapala: pussillinen vihreää salaattia ja pari rkl fetajuustoa

Tiistai
aamupala: nektariini
lounas: riisiä, kalapuikkoja ja kastiketta, 1dl salaattia, sämpylä
välipala: 90g karkkia, 1 karjalanpiirakka, 1 pikkumunkki, 2,5dl maitokahvia
päivällinen: jauhelihatortilla, maitoa

Keskiviikko
aamupala: vaalea sämpylä, juusto, kurkkua, maitoa
nälkä!
lounas: makaronia ja jauhelihakastiketta, salaattia, maitoa, 2 rieskaa
nälkä!
päivällinen: pastaa ja lohikastiketta, maitoa
sain tuliaisiksi 100g karkkia

Torstai
aamupala: maitokahvi, ½dl mustikoita, rieska
välipala: 34g salmiakkia, mango-proteiinirahka, 0.5l Novelle mango-guava
lounas: riisiä, 3 kalapuikkoa ja kastiketta, salaattia, ruisleipä
välipala: maitokahvia, ruisleipä
päivällinen: makaronilaatikkoa, maitoa
iltapala: mehua, 2 suolakeksiä

Perjantai
aamupala: kahvia
lounas: salaattia, pähkinöitä, pizzaa, maitoa
päiväkahvit: 2 kuppia kahvia, 2 kaupan dallaspullaa
iltapala: 2 ruisleipää ja juustoa, 2 palaa porkkanakakkua ja 1 pala mokkapalaa

Eipä ole kiittäminen muuta kuin koululounasta. Huomasin tätä naputellessani, että karkkia on ollut 4 päivänä viidestä, eikä mässäily tainnut loppua vielä viikonloppunakaan... 341 grammaa neljän päivän aikana. Entäs sitten ne kasvikset? Puoli kiloa päivässä, hah!

Syöminen vaikuttaa jaksamiseen, oppimiseen, hyvään oloon, kehon toimintaan, omaan kehonkuvaan ja monien sairauksien riskin nousuun (sitten vanhemmalla iällä..). Monipuolisella ruualla on fyysisen lisäksi yllättävän paljon psyykkisiä ja myös sosiaalisia vaikutuksia. Joo joo, kaikki tietää ravitsemussuositukset, lautasmallit ja varoittelut diabeteksestä ja verisuonitaudeista. Vaikka haluaisi laiminlyödä terveyttään, kannattaa kasata lautaselleen kovin tärkeänä pidettyjä kasviksia ja hedelmiä jo ihan onnellisuuden takia. Nimittäin tämä brittiläistutkimus väittää yhteenvedossaan, että enemmän heviä syövät ovat muita positiivisempia ja luovempia. Jaah...

Ei siitä sen enempää, mutta tämä inhottava olo vatsassa, morkkis herkkujen mättämisestä (ja pankkitilin turha kuihtuminen) ei saa jatkua. Jo kaksi asiaa, aamupalan syöminen ja karkin vähentäminen, saisivat minussa ihmeitä aikaan, mutta lisäsin tavoitteeseen pari muutakin kohtaa. Kirjoitin siis hienosti ruutupaperille itseni kanssa sopimuksen, jossa lupaan
- syödä joka aamu aamupalan, joka sisältää juoman lisäksi vähintään yhden leivän, jugurtin, hedelmän tms. (lähdetään pienestä liikkeelle)
- että lauantai on karkkipäivä (vaikea!)
- syön päivittäin 3 annosta kasviksia tai hedelmiä
- huolehtia paremmin vähäisestä kuidunsaannistani syömällä kasviksia tai valitsemalla tummempia viljoja
- yksin ravintolassa syöminen ei ole ok (ihan vaan siksi, etten söisi mäkkiä hetken mielijohteesta)

Tulee tarpeeseen. Saa nähdä, pysynkö sopimuksessa yhtäkään päivää.
Loppuhuipennuksena kuva täydellisestä burgerista, jollaiset kävimme syömässä hauskana iltana koulukavereiden kanssa! Nami!

ps. Tänään mulle tuli ensimmäinen Duodecim kotiin kannettuna! No, oon tietenkin lukenut lehteä jo iät ja ajat, koska perheessä on toinenkin lääkäri, mutta omalla nimellä varustettuna siinä on jotain ihan eri fiilistä.
pps. tulossa juttua uudesta urheilulajista, normipäivästä lääkiksessä, terveyskeskusharjoittelusta........

me: "I'm gonna study so hard" *does nothing* "Okay time for a break!"

Tämä postaus kannattaa lukea vaikka se on kirjoitettu puhtaasti sen vuoksi, että saisin luistaa esseenkirjoituksesta. Mulla on taipumusta lykätä asioita ja tehdä kaikkea muuta kuin sitä, mitä pitäisi. No niin, ongelman tunnistaminen on ensimmäinen askel. Ja anteeksi, että kirjoitan aina koulusta. Tykkään kirjoittaa asiasta, joka mua kiinnostaa ja se on just tämä. Koulu on se missä mää oon hyvä.

Tuntuupa pitkästä aikaa siltä, että pitää tosissaan nostaa penkistä laiska pyllynsä ja astua pois mukavuusalueelta. Kirjoitan just mun ensimmäistä lääketieteellisiin artikkeleihin pohjautuvaa esseetä. Aiempiin kirjoittamiini esseisiin verrattuna tämä on tietysti erilainen ja haastavampi, koska mulla ei ole esitietoa aiheesta vaan informaatio on haettava netistä, hui kauhistus, vieraalla kielellä. Ei siinä mitään, mulla on ihan hyvä englannin taito, en vaan ole tottunut lukemaan sitä noin paljon. Se taito tulee kyllä karttumaan tässä aika pian. 

Nyt muistankin, että taisin lukiossa aloittaa esseiden kirjoituksen yleensä pari päivää deadlinen jälkeen. Onneksi mulla on nyt sen verran ahkera kirjoituspari, joka on toki tehnyt jo oman osansa, että hävettäisi jättää työt viimeiseen päivään. (Siksipä toiseksi viimeinen it is!) Haha, mun laiska perseeni ansaitsisi potkun. Kyllä se tästä. Niin kai se menee, että pakko on paras pakote. Aloittaminen vaan oli vaikeinta.

Älkää silti luulko että vähät välitän kouluhommista. Täällä on hirveän hauskaa. Ensi viikolla on ensimmäinen tentti, mikä vähän jännittää. En ole ihan vielä kehittänyt itselle sellaista toimivaa opiskelumetodia. Oon ollut aina fyysisesti luennolla ja kokeillut muun muassa pelkkää kuuntelemista, muistiinpanojen lisäämistä dioihin, perinteistä lyijykynällä ruutuvihkoon raapustamista sekä diojen lukua jälkikäteen. En tiedä opinko (perinteisen jaon mukaan) visuaalisesti, kuuntelemalla vai käsin tekemällä. 

Minulla on aina ollut muisti ranteessa (opin siis sen mitä kirjoitan), joten en ole varma, miten pelkkää tietokonetta hyödyntävä opiskelu tulee tuottamaan tulosta. Ranteen lisäksi minulla on valokuvamuisti. Nämä kaksi yhdistämällä tuleekin tapa, joka on mun ehdoton suositus: piirtäminen. Mun raapustukset näyttää tältä:

Mutta kun kerran olen sen piirtänyt, niin asia on muistissa. Kun asian joutuu itse avaamaan ja prosessoimaan, tapahtuu oppimista. Samasta syystä muistiinpanot kannattaa kirjoittaa mieluummin omin sanoin kuin suoraan kopioiden. Siksipä myös esseen kirjoitus on oppimistapahtuma, ja samaten on tentti. Sanotaan, että toisten opettaminen on loistava tapa oppia. Jos asia pitää selittää niin hyvin, että toinenkin sen ymmärtää, on siitä oltava itsellä melko selkeä kuva. On myös kuulemma tutkimusta, että ihan vain raapustelu vihkon reunaan edesauttaa oppimista. Kai sillä sitten on jokin vaikutus, kunhan kuitenkin keskittyy enemmän itse aiheeseen kuin taideteoksensa viimeistelyyn.

Sellainen on muuten yksi piirre, josta tykkään ihmisessä, että voi olla rento ja hauska tyyppi, mutta tarpeen tullen muuttua rautaiseksi ammattilaiseksi. Tai ainakin pienemmässä mittakaavassa. On siistiä seurata, kun viereisessä pöydässä jätkäporukka käy läksyjä/luentoja läpi ihan tosissaan, asiantuntevina ja tiedonhaluisina, eivätkä siltikään ole mitään no life -nörttejä. (Ei sillä että siinä mitään vikaa olisi..!) Siis hyvänen aika panostavat itseensä ja koulutukseensa! Lisäksi sosialisoituvat. Nice job.

Siinä oli ajatuksia tältä puolituntiselta, seuraavaksi vähän viime viikolta napsittuja kuvia. Hyi elämä kun olen tylsä. Koulukoulukoulu. Täytynee kirjoittaa ensi kerralla jotain hauskaa.
Huomenna mulla onkin elämäni ensimmäinen tunti thainyrkkeilyä. Jännää!

 

 

 

Takautuva pääsykoeahdistus

Mää inhoan lukea postauksia pääsykokeisiin valmistautumisesta. Se on ahdistavaa, ne kirjoittajat on yleensä stressaantuneisuuden aallonharjalla ja koko homma tuo mieleen oman epävarmuuden viime keväänä. Kun oli pakko lukea vaikkei halunnut. Oli pakko olla parempi kuin kaikki muut. Ja miettiä, että mitä sitten jos ei sisään pääsekkään. Miten sitä jaksaa taas uudestaan puristaa itsestään sen valtavan energiamäärän, jonka lukeminen vaatii. Hyi elämä.
Muistan kun istuin kirjaston lukusalissa ja datailin kännykällä joskus puolikin tuntia, koska ei ihan millään jaksanut. Sitten oli päiviä, kun sai 100 sivua luettua tuosta vain ja uutta jännää tietoa jäi päähän ja ajattelin että jes, ihanaa tietää asioita!

Varsinkin viimeiset kaksi viikkoa olivat täyttä vuoristorataa. Sellaisia 'kyllä tää hyvin menee' -päiviä ja sitten niitä kun tuntui, että pää on täynnä sumua ja oon unohtanut ihan kaiken. Kun kuitenkin tietää ettei viimeisillä parilla viikolla ole tiedon kannalta mitään merkitystä, sillä se työ on pitänyt tehdä paljon aikaisemmin. Viimeiset päivät on vaan sitä että saa itselle mukavan olon ja mahdollisimman hyvän henkisen voinnin koepäivää varten.

Joskus kesken lukemisen nousin ja menin itkemään että eiiii en halua! Äiti kannusti sanomalla että nyt luet niin sitten ei tarvi enään ikinä. Ja sitten palasin takaisin mun sohvalle ja otin kirjan käteen. Äiti oli oikeassa. Ei mun tarvi enää ikinä lukea lääkiksen pääsykokeeseen

Ohi on.

Tulen kirjoittamaan ihan oikeankin postauksen (tai pari) aiheesta. Nyt oli pakko sanoa tästä jotain lyhyesti, kun eksyin lukemaan muutamia viime touko-kesäkuuhun ajoittuneita blogikirjoituksia. En koskaan lukenut lääkikseen valmistautumis -blogeja. Toiset olisi kuitenkin lukenut ihan eri tavalla kuin minä ja siitä olisi tullut turhaa ahdistusta. Ja siihen olisi kulunut lukuaikaa.
Sen sijaan luin lääkisblogeja. Eli niiden ihmisten, jotka olivat siellä jo sisällä, kirjoittamia juttuja. Keräilin niistä motivaatiota ja pääsykoevinkkejä. Tuonne minäkin haluan!

Syysshoppailua

Tänään koulun jälkeen vietin kaupunkipäivää kahvilan ja shoppailun merkeissä. Kerrankin oli tuuria matkassa. Vietin hyvän vartin kaupassa sovittaen kahta paitaa ja miettiessä, otanko täydellisen mutta liian ison sinisen vai sopivan mutta tylsemmän harmaan. Vähän harmissani otin sinisen kassalle ja onneksi onneksi kysyin, onko varastossa vielä kokoja. Ja olihan siellä! Hurraa, ihana paita freshinä pakasta! Tämän vain vetäisee aamulla pään yli, lisää farkut ja mustat kengät jalkaan, ja ihan kelvollinen asu on valmis. Aamu-unisen tytön unelma!


Kävin myös urheilukaupassa alennusmyynnissä. Jos jostain tykkään niin urheiluvaatteista! Löysin kaikkea kivaa, mutta järjen ääni voitti ja muistutti, että kaapissa odottavat jo todella monet urheilutrikoot ja topit. Kunpa vain liikkuisin yhtä paljon kuin haaveilen treenivaatteista. Silloin tällöin sovituskopissa huomaa että nämäkin vaatteet näyttäisivät paljon paremmalta treenatun kropan päällä...

Vähän aikaa sitten ostin mun ensimmäiset nilkkurit, vai mitkä nuo onkaan. Ei kai korkkareissa koskaan vaelluksia taiteta, mutta koulussa hienosteluun nämä sopii hyvin. Yleensä mulla on suht sporttinen tyyli ja kuljen tennareissa, mutta silloin tällöin iskee naisellisuuden puuska ja on pakko saada jotain tyylikkäämpää! Naisellisuuden puuskaa käy syyttäminen myös silloin, kun minut näkee kynnet laitettuina ja edellisenä iltana mietityissä vaatteissa. Normipäivän 'mahdollisimman paksu huppari'-tyylin syynä on sitten vain liian aikaiset aamut. Kuka muka jaksaa meikata, kun silmät pysyvät juuri ja juuri auki?!